Ulkomuseo vai elävä ympäristö? Kuntaliiton kesäinen purkuinto osui väärään kohtaan
Julkaistu 17.8.2026
HS:n Vieraskynässä (6.7.) Kuntaliiton toimitusjohtaja Minna Karhunen ja kehittämispäällikkö Mikko Simpanen vaativat rakennusten suojelun keventämistä. Heidän mukaansa Suomi suojelee liian tiukoin ehdoin liian monta rakennusta – varsinkin väestökatoalueilla, joilla tyhjiä kiinteistöjä kertyy kunnille rasitteeksi. Kirjoittajat vetoavat vuoden 2025 rakentamislakiin, joka helpottaa suojelumerkintöjen poistamista, ja toivovat kuntien käyttävän tätä mahdollisuutta laajasti. Muuten, he varoittavat, Suomesta uhkaa tulla ”ulkomuseo, jonka rakennuksissa ei käy vierailijoita.”
Argumentti on ymmärrettävä: tyhjän, huonokuntoisen rakennuksen ylläpito maksaa, ja suojelu ilman käyttöä on kenenkään etu. Juuri tässä kohtaa kirjoitus toistaa niitä ajattelun lukkoja, joita olen aiemmin käsitellyt blogissani – ja jättää asian käsittelyn puolitiehen. Sen huomasivat myös HS:n lukijat: kirjoitus keräsi 37 kommenttia, ja valtaosa suosituimmista kääntyi kirjoittajien argumenttia vastaan – yksi kommentti sai peräti 223 ”hyvin argumentoitu” -ääntä ja moni muukin kymmeniä tai satoja. Seuraavassa yhdistän oman kritiikkini niihin lukijoiden huomioihin, jotka osuvat samaan asiaan.
Kuka määrittää, mikä on ”tarpeetonta”?
Karhunen ja Simpanen puhuvat ”tarpeettomasta suojelusta” ikään kuin se olisi objektiivinen kategoria. Todellisuudessa arvio siitä, mikä rakennus on säilyttämisen arvoinen, riippuu aina siitä, kuka arvion tekee ja millä mittareilla. Kun kunta on itse sekä rakennuksen omistaja että se taho, joka päättää suojelun purkamisesta, eturistiriita on ilmeinen. Sama kunta, joka maksaa ylläpitokuluja ja kiinteistöveroa omasta suojellusta rakennuksestaan, on myös se, joka arvioi suojelun tarpeellisuuden. Tämä ei ole neutraalia asiantuntijatietoa vaan vallankäyttöä, jossa taloudellinen intressi ohjaa lopputulosta jo ennen kuin yhtäkään vaihtoehtoa on kunnolla selvitetty.
Moni lukija huomasi saman. Kommentoija Larissa Heinämäki kysyi osuvasti: ”Kun purkua perustellaan rakennuksen huonolla kunnolla, on syytä myös kysyä, miksi se on päästetty huonoon kuntoon. Kuntien omistamat rakennukset ovat kuntalaisten omaisuutta ja kunta on vastuussa niiden arvon säilymisestä.” Jouko Törmä meni vielä konkreettisemmaksi ja nosti esiin Helsingin kaupungin muutama vuosi sitten purkaman, vuonna 1885 rakennetun huvilan presidentin virka-asunnon (Mäntyniemen) vierestä: purku maksoi veronmaksajille Törmän mukaan 637 584,11 euroa, vaikka rakennuksen olisi saanut hyvään kuntoon noin 600 000 eurolla. Perusteluna käytettiin turvallisuutta, vaikka alue aidattiin joka tapauksessa kameravalvotulla aidalla. Tämä on juuri se malliesimerkki, jossa ”asiantuntija-argumentti” (turvallisuus, kunto) tuotti kalliimman ja vähemmän kestävän lopputuloksen kuin vaihtoehto, jota ei edes kunnolla puntaroitu. Törmä huomautti myös, että väestökatoalueiden ongelma ei johdu muutamasta suojellusta rakennuksesta – markkina-arvo romahtaa siellä kaikilta rakennuksilta, suojelusta riippumatta – jolloin Kuntaliiton syy-seuraussuhde ontuu jo lähtökohtaisesti.
Rakennuksella ei ole parasta ennen -päiväystä
Kirjoitus nojaa hiljaisesti oletukseen, että huonokuntoinen rakennus on lähellä luonnollista elinkaarensa päätä. Mutta tekninen käyttöikä on laskennallinen konstruktio, ei fysiikan laki. Huonoon kuntoon on aina jokin syy – usein se on juuri ylläpidon laiminlyönti, jota nyt käytetään perusteluna purkamiselle. Kysymys ei siis ole siitä, ”kestääkö rakennus”, vaan siitä, olemmeko olleet valmiita pitämään siitä huolta.
Minna Aarnio kiteytti tämän kommenteista ehkä terävimmin (93 ”hyvin argumentoitu” -ääntä): ”Rakennuksen huonokuntoisuus ei koskaan ole rakennussuojelun syytä, vaan rakennuksen omistajan lainvastaisesta laiminlyönnistä johtuvaa. Jos ylläpito ja korjaukset tehtäisi ajallaan ja taitavasti, se ei olisi vaikeaa eikä kallistakaan. Niin kauan kuin rakennus on pystyssä, se on korjattavissa.” Sirkka-Liisa Pyhälä puolestaan muistutti, että käsitys ”teknisestä käyttöiästä” on kulttuurisidonnainen: Italian Sienan keskiaikaiset kadunvarret olisivat suomalaisen rakennustarkastajan mittapuulla ylittäneet käyttöikänsä moneen kertaan – silti ne ovat kaupungin tärkein vetovoimatekijä. Tämä on juuri se ero, joka Suomesta puuttuu: muualla rappeutuminen ei ole automaattinen tuomio vaan kysymys tahdosta ja resursseista.
Uuden rakentamisen riskejä ei arvioida samalla vakavuudella
Vieraskynässä uhataan Suomen muuttuvan ”ulkomuseoksi”, mutta ei kysytä, mitä maksaa – rahassa, päästöissä ja materiaalihukkana – kun tyhjä koulu tai sote-kiinteistö puretaan ja tilalle rakennetaan uutta. Purkamisen ja uudisrakentamisen ilmasto- ja resurssiriskejä ei vaadita arvioitavaksi yhtä tiukasti kuin korjaushankkeiden ”riskirakennus”-leimaa. Tämä epäsymmetria on juuri se, joka pitää purkubuumin yllä: uuden rakentamisen kustannukset ulkoistetaan tulevaisuuteen, korjaamisen kustannukset lasketaan tarkasti tässä ja nyt.
Sama huomio nousi kommenteista useaan kertaan. Minna Aarnio totesi, että ”rakentaminen aiheuttaa kohta puolet ilmastopäästöistämme, joten uudisrakentamisen päästörajat vääjäämättä kiristyvät ja rakentamisesta tulee sekä hyvin vaikeaa että kallista. Jokainen olemassa oleva rakennus on siksi mahdollisuus eikä ongelma.” Lauri Putkonen (191 ”hyvin argumentoitu” -ääntä) muistutti samasta näkökulmasta toisin sanoin: ”Olemassaolevaan rakennuskantaan sitoutuu hiiltä ja energiaa”, ja kysyi, miltä Helsinki, Porvoo, Tammisaari, Rauma, Kokkola tai Raahe näyttäisivät, jos niistä olisi säilytetty vain Kuntaliiton mainitsema kaksi prosenttia. Juha Kettinen puolestaan osoitti, kuka epäsymmetriasta hyötyy: ”kun rakennuskanta ’uudistetaan’ muutaman vuosikymmenen jälkeen, voiton korjaavat rakentajat – yhä uudestaan.” Kysymys ei siis ole vain laskuvirheestä vaan siitä, kenen intressi purku-uudisrakentaminen-kierre palvelee.
Tämä ei ole vain mielipide vaan myös mitattu asia. Ympäristöministeriön selvitys Purkaa vai korjata? Hiilijalanjälkivaikutukset, elinkaarikustannukset ja ohjauskeinot (2021) totesi, että peruskorjaaminen on purkavaa uudisrakentamista tehokkaampi keino välttää päästöjä lähivuosikymmeninä: aineiston tapauksista 60 prosentissa korjaaminen säilyi vähähiilisempänä vaihtoehtona koko tarkastelujakson ajan, eikä purkavan uudisrakentamisen ”hiili-investointi” todennäköisesti kompensoidu edes vuosikymmenten aikana. Konkreettisissa tapauksissa ero on suuri: Tampereen Heteniityn ja Tesoman koulujen vertailussa peruskorjaus ja CLT-laajennus tuotti 50 vuoden tarkastelujaksolla 4–8 prosenttia pienemmän hiilijalanjäljen ja 6–15 prosenttia matalammat elinkaarikustannukset kuin purkaminen ja uuden betonikoulun rakentaminen. Erään 1970-luvun kerrostalon peruskorjaus ja korottaminen taas oli 26 prosenttia vähäpäästöisempi ja 15 prosenttia edullisempi vaihtoehto kuin purkaminen ja uuden betonikerrostalon rakentaminen. Tämä on juuri se laskelma, jota Kuntaliiton kirjoituksesta puuttuu kokonaan – Arkkitehtitoimistojen liiton (ATL) argumenttipankin kokoamana. [Lähde: ATL:n argumenttipankki, alkuperäinen lähde YM 2021 sekä Valtioneuvosto 2022, Kohti kestävää arkkitehtuuria.]
Mitä muut Pohjoismaat ymmärtävät paremmin
Suomalaisesta keskustelusta puuttuu lähes kokonaan se, minkä moni muu Pohjoismaa on jo sisäistänyt: tilaajat – myös ja erityisesti kunnat – voivat itse ajaa markkinaa kohti uudelleenkäyttöä asettamalla sille konkreettisia vaatimuksia. Ruotsissa ja Tanskassa julkiset tilaajat edellyttävät yhä useammin, että rakennuksen uusiokäyttö selvitetään aidosti ennen purkupäätöstä, ja päätöksissä painotetaan paitsi hiilijalanjälkeä myös rakennuksen kulttuurihistoriallista ja paikallisidentiteettiin liittyvää arvoa. Siellä ymmärretään, että puretun koulun tai sairaalan mukana katoaa jotain, jota ei korvaa uudisrakennus: yhteisön muistijälki ja kuuluvuuden tunne paikkaan. Kuntaliiton kirjoituksessa tämä ulottuvuus loistaa poissaolollaan – puhutaan vain kustannuksista ja rakennusoikeudesta, ei siitä, mitä menetetään.
Tässä on osuva kielikin apuna. Kommentoija Vilho Syvähuoko nosti esiin, että ruotsin kielessä suojelulle on parempi sana kuin meidän: byggnadsvård – suoraan käännettynä ”rakennushoiva”. Suojelu ei siis ole lähtökohtaisesti pelkkä purkamiskielto, vaan säilyttävää käyttöä ja jatkuvaa huolenpitoa, johon voidaan liittää kohdekohtaisesti järkeviä ehtoja siitä, mitä saa ja ei saa tehdä. Suomessa suojelu koetaan ensisijaisesti rajoitteena ja kustannuksena – Ruotsissa se on ennemminkin ylläpidon ja huolenpidon kulttuurin nimi. Sama ero näkyy käytännössä: Jussi Huttunen huomautti, että ”muissa maissa sairaalat voivat toimia vanhoissa rakennuksissa, mutta ei Suomessa”, ja kysyi osuvasti, onko missään muualla vanhoilla rakennuksilla niin vähän arvoa kuin meillä. Juuri tätä tarkoitan, kun sanon, että tilaajien – myös kuntien – asenne on Pohjoismaissa toinen: uudelleenkäyttö ei ole siellä poikkeus, johon on erikseen taivuteltava, vaan oletusarvo, josta poiketaan vain perustellusti.
Suomessakin on periaatteessa työkaluja kevyempään, uusiokäyttöä suosivaan suojeluun – mutta ne jäävät hajanaisiksi ja kohdekohtaisiksi sen sijaan, että niistä olisi tehty yleinen periaate. Asemakaavan sr-merkinnät on porrastettu: sr-1 sallii vain välttämättömät korjaukset, kun taas esimerkiksi sr-3 voi rajoittua pelkän julkisivun ja katukuvan säilyttämiseen ja jättää sisätilat ja käyttötarkoituksen vapaasti muutettaviksi. Museoviraston sanastossa on myös käsite ”muutoksensietokyky” – kuinka paljon rakennusta voi muuttaa ilman että sen suojeltavat arvot vaarantuvat – jonka pitäisi periaatteessa mahdollistaa juuri Kuntaliiton peräänkuuluttaman kaltaisen joustavuuden. Käyttötarkoituksen muutos on ainakin teoriassa aina mahdollinen suojellussakin rakennuksessa, kunhan se ei vaaranna määriteltyjä arvoja.
Ongelma on, että tämä joustavuus riippuu täysin siitä, miten yksittäinen kaavoittaja tai museoviranomainen kussakin tapauksessa toimii – Suomessa ei ole yhtä valtakunnallista periaatetta, joka velvoittaisi tähän joustavuuteen. Tässä piileekin ero Ruotsiin: Ruotsin plan- och bygglagenissa on yleinen ”varsamhetskrav” (huolellisuusvaatimus), joka koskee kaikkia rakennuksia riippumatta virallisesta suojelustatuksesta – jokainen muutos on tehtävä rakennuksen ominaisluonnetta kunnioittaen, ei vain niissä harvoissa kohteissa, jotka on erikseen suojeltu. Suomessa suojelu toimii sen sijaan binäärisenä kytkimenä: joko rakennus on suojeltu (jolloin sen kohtalo riippuu kaavoittajan tulkinnasta) tai ei ole (jolloin mitään huolellisuusvaatimusta ei ole lainkaan). Kuntaliiton ratkaisu – suojelun purkamisen helpottaminen – ei korjaa tätä rakenteellista puutetta, vaan pahentaa sitä: se kaventaa binäärikytkimen ”suojeltu”-puolta sen sijaan, että Suomeen luotaisiin Ruotsin tapainen läpileikkaava huolenpitovelvoite, joka koskisi koko rakennuskantaa. [Lähteet: Museoviraston/Korjaustaidon sanasto (suojelumerkintä, muutoksensietokyky); yleiskatsaus sr-merkintöjen tasoista; Ruotsin PBL 8 kap. 17 § varsamhetskrav]
Konkreettinen esimerkki tästä löytyy Tanskasta. Helsingörin kaupunki muutti vanhan, käytöstä poistuneen telakka-alueensa – ei suinkaan uudisrakentamalla, vaan olemassa olevaa rakennuskantaa hyödyntäen – 17 000 neliön kulttuuri- ja tietokeskukseksi Kulturværftetiksi (arkkitehti AART Architects, valmistui 2010). Hanke suunniteltiin dialogissa asukkaiden kanssa, ja lopputulos on kaupungille elintärkeä: siellä vierailee yli 750 000 kävijää vuodessa, se on tuottanut alueen hotelleille, ravintoloille ja kaupoille arviolta 27,8 miljoonaa Tanskan kruunua, ja se on kääntänyt Helsingörin julkisen mielikuvan – kaupunki tunnetaan nyt kulttuurikaupunkina, ei rappeutuvana telakkakaupunkina. Tämä on juuri se, mistä Kuntaliiton kirjoituksessa vaietaan: vanhan rakennuskannan uudelleenkäyttöön investoiminen ei ole pelkkää kustannusten hyväksymistä, vaan se voi olla kaupungin identiteetin ja talouden aktiivinen kasvustrategia. [Lähde: ATL:n argumenttipankki / Hay, Samuel & Farrelly 2020, faktantarkastettu.]
Naapurimaista löytyy myös esimerkki siitä, miten tilaaja voi vaatia kiertotaloutta suoraan hankintaprosessissa: Alankomaissa – ei Pohjoismaa, mutta samaa ajattelua – Venlon kaupunki uudisti 2007 lähtien kaupungintalonsa radikaalilla saneerauksella, jossa arkkitehtikilpailun ehtona oli kiertotalouden (cradle-to-cradle) periaatteiden noudattaminen: materiaalipassi, kierrätettävät materiaalit, energiaomavaraisuus. Tilaaja siis päätti etukäteen, että olemassa olevaa rakennusta kehitetään näiden ehtojen mukaan puretun sijaan, ja tulos on ollut sekä ekologisesti että taloudellisesti kannattava (ennuste 12,5 %:n tuotosta investoinnille vuoteen 2040 mennessä). Juuri tällaista tilaajan asettamaa vaatimusta – ei purkulupien helpottamista – rakennusalan kestävyysmurros kaipaa.
Purkaminen viimeisenä vaihtoehtona, ei ensimmäisenä helpotuksena
Suomen Green Building Councilin Korjaussuunnitelma ja laajempi kiertotalousajattelu lähtevät siitä, että purkaminen on aina viimeinen vaihtoehto, kun muut on kunnolla selvitetty. Kuntaliiton vaatimus kääntää tämän logiikan päälaelleen: helpotetaan ensin purkamista, ja toivotaan, että joku joskus keksii, miten tyhjät koulut ja terveyskeskukset olisi voinut käyttää toisin.
Mitä pitäisi vaatia sen sijaan
Jos tavoite on estää rakennuskannan rapistuminen ilman käyttöä, oikea kysymys ei ole ”miten puramme helpommin” vaan: miten velvoitamme omistajat – etenkin kunnat itse – pitämään rakennuksista huolta ja hakemaan niille aktiivisesti uutta käyttöä? Miten rakennamme rahoitusmalleja, jotka tekevät uusiokäytöstä aidosti halvempaa kuin purkamisen ja uudisrakentamisen? Ja miten tuomme uuden rakentamisen ilmasto- ja resurssiriskit samaan tarkasteluun kuin korjaamisen riskit?
Kommentoija Sari Mattero kiteytti vaatimuksen täsmällisesti: ”Omistaja, etenkin valtio tai kunta, on velvoitettava pitämään rakennus kunnossa ja muokkaamaan se itse uuteen käyttöön… Vanhan uusiokäytön ja muokkaamisen täytyisi aina olla edullisempaa kuin kokonaan uuden rakentamisen.” Tämä ei ole utopiaa – se on jo käytäntöä. Minna Aarnio nosti esimerkiksi Kangasniemen kunnan Autiotalot-messut, joilla esiteltiin 19 tyhjillään ollutta kiinteistöä ja ainakin kymmenelle löytyi kahdessa viikossa uusi haltija. Siellä tilaaja – kunta itse – toimi juuri sillä tavalla, jota Pohjoismaissa muutenkin pidetään itsestään selvänä: rakennuksen tyhjyys on ongelma, joka ratkaistaan etsimällä käyttöä, ei purkamalla.
Ulkomuseoksi ei muutu maa, joka pitää rakennuksistaan huolta ja antaa niille uuden elämän. Ulkomuseoksi muuttuu maa, joka purkaa muistinsa, koska huolenpito unohdettiin.
Kirjoittaja on Kalle Euro, VTM, ATL:n toiminnanjohtaja
